If the answer is infinite light,
why do we sleep in the dark?
- Paul Simon
I feel that I'm trying to be well mannered, at least in the beginning of the poem. I was talking about these coordinates, knowing where you are and when you are: it's Wednesday and I'm looking out at this lawn, or something common like that. I like the poem to get a little ahead of me and a little ahead of the reader, but I'm incapable of engineering any kind of poetic travel to some unknown or interesting place if I don't have a starting place. That's why I always tend to begin a poem with something fairly clear or a piece of common knowledge, like "Bar Time" or the song "Three Blind Mice," something we all know, some little common ground that becomes the grounding wire. - Billy Collins (Powells.com)
Yhteisöllisiä blogeja, joissa toimin:
Nono
Valokuvatorstai
Runotorstai
YouTube:
Saako näitä piirustamalla naista?
Dog
Nora, pianoa soittava kissa
Free Hugs - campaign
Skeittaava bulldoggi
I had a daily bliss
I half indifferent viewed,
Till sudden I perceived it stir, -
It grew as I pursued,
Till when, around a crag,
It wasted from my sight,
Enlarged beyond my utmost scope,
I learned its sweetness right.
- Emily Dickinson
- Harmaa, sadetta ropsiva litisevä päivä.
- Vegaani-dieetti pitää, sillä poikkeuksella että syön viikottain kalaa.
- Sain loppuun PetriTammisen kirjan Mitä onni on, josta tykkäsin ihan mahdottomasti, ja aloitin lukupiirin kirjan Michael Cunninghamin Säkenöivät päivät. Teos alkaa 1800-luvun lopulta eikä mulla ole aavistustakaan mitä siinä tulee tapahtumaan. En lukenut lievettä enkä mitään. Kummasti teksti vaan imi mukaansa, hieman vanhahtavia sävyjä siinä.
- Osallistuin tänä sunnuntaina ensimmäistä kertaa sunnuntaiklassikko-meemiin. Onkohan se oikea ilmaus? Olisin alunperin laittanut sinne Loreena McKennitin "Greensleevesin" [jonka lyriikat ovat niinkin klassiset kuin Englannin kuninkaan Henrik VIII:n kirjoittamat (!!)], mutta video oli poistettu juutuubista. Sitten olin laittamassa Pierce Brosnanin "After All is Said and Done" Mamma Mia!-elokuvasta, mutta ääniteknisesti paras versio ei ollut kopioitavissa. Brosnanilla on upea ääni, sekoitus Bruce Springsteenia ja jotakin muuta hiukan karheampaa. Ihan fantastinen ääni - siinä on maailma menettänyt hienon laulajan.
- Hukkasin erään tietyn (mummin jämälangoista virkkaamani) baskerin, se jäi ilmeisesti bussiin (on kylläkin vielä mahiksia saada se takaisin), joten virkkasin uuden. Nyt pitäisi ommella "halo" ja pääosa yhteen, plus viimeistellä. Viimeistelyä odottaa myös yksi huovutuskokeilu-baskeri... Jotta ei tarvitse avopäin kulkea.
- Loppupäivän aion viettää sohvalla virkkausten ja videoiden parissa (varsinaisesti televisiotahan en yhäkään katsele). Uimaan en jaksa lähteä, vaikka pitäisi. Siskosen on määrä soittaa tänä iltana...
Sunnuntaiklassikko vastaukseksi Lepikselle ja muille klassikkolaisille: Willie Nelson: Mamas Don't Let Your Babies Grow Up To Be Cowboys.
Tänään ryhdistäydyin ja otin ensimmäisen Bonvivani (150 mg), joka on siis osteoporoosilääke. Se otetaan kerran kuussa tyhjään vatsaan, minkä jälkeen ei saa mennä tuntiin makuulle, eikä myöskään saa syödä mitään. Lääkkeen otettuani lähdin kameran kanssa ulos auringonpaisteeseen kävelemään ja napismaan kuva. Palasin noin 70 minuuttia myöhemmin paita liikkumisesta märkänä, oli liikaa päällä enkä ole ihan huippukunnossa (sanoi hän lakonisesti). Oli pakko vaihtaa pusero erään (edesmenneen, paljon hikoilleen) sukulaiseni tapaan... vaikka taitaa niitä vanhoilla päivillään hikoilevia olla useampiakin.
Söin juurespihvejä ja lohkoperunoita, jotka ovat osa uutta ruokavaliotani. Hedelmäpuolelta meni yksi iso mehevä päärynä ja neljä pientä omenaa. Ne suomalaiset kaneliomeniksi kutsumani, kutomokaverilta saamani, omenat ovat todella hyviä. Omenia on tänä syksynä kuulemma paljon. Niin paljon, että jopa uimalan pukuhuoneeseen oli jätetty pussillinen, josta niitä sai vapaasti ottaa. Olen tosi onnellinen nyt, kun omenien syönti onnistuu jälleen...
-
Päänsärkyilyä kolmatta päivää. Aloittamani Petri Tammisen kirja Mitä onni on joutui siis heti telakalle. Ahminkin sitä heti aloitusiltana noin kello kahteen yöllä. Mitä mainioin tapaus!
-
Käsityökahvilassa yritimme huovuttaa erästä palttinasidoksesta väkertämääni villaluomusta, 40 astetta ei riittänyt laisinkaan. Yritän uudestaan kotona kuumemmalla lämpötilalla ja sitten tekele kuivuriin.
-
Samaisessa kahvilassa kokeilin askelmittaria, sepä ei mitannut minun askeliani ollenkaan, muiden kyllä mittasi. Josko se oli tapauksessani kuitenkin pitänyt kiinnittää jalkaan?
-
Lukupiiri starttasi tänä iltana. Paikalla oli viisi ihmistä ja vetäjä. Valitsimme ensimmäiseksi kirjaksi Michael Cumminghamin Säkenöivät päivät.
-
Pääosiltaan vegaaniruokavalio jatkuu, tosin tärkeä dieettipuoli on ollut pari päivää aika rempallaan.
-
Flickr'ssä kuviaan julkaisevan BabyKailanin mainio paksu oranssinkeltainen kissa Baobao on kuollut yllättäen (alle neljävuotiaana).
Vettä, esiliotettuja (ja -keitettyjä) ruskeita papuja, persiljaa, sipulia, tomaattimurskaa, porkkanaa, pippuria, suolaa.
Kävin perjantaina elokuvissa katsomassa "Oikeuden kasvot" (Righteous Kill, 2008), pääosissa Robert DeNiro ja Al Pacino. Elokuva kiinnosti siksi, että siinä esiintyvät DeNiro ja Pacino, sarjamurhaajateeman koen kategorisesti vastenmieliseksi.
Veteraaninäyttelijät esittävät poliiseja, jotka jahtaavat sarjamurhaajaa (kuinkas muutenkaan), jonka lopulta arvellaan olevan eläköitynyt tai peräti samassa piirissä työskentelevä virkaveli. Mutta kuka?
Heti elokuvan alussa ryhdytään katsomaan videonauhaa, jossa DeNiron esittämä Turk tunnustaa olevansa edellä mainittu sarjamurhaaja, ja hän kertookin auliisti, joskin hiukan konemaisesti tarkempia tietoja murhista. Jokaisesta murhaajan ja murhattavan oletetusta kohtaamisesta näytetään jotakin. Aivan hirveätä, kauhuleffamaista teurastusta ei harrasteta, mutta kovin kapeaa on tällainen kerronta kokonaisuutena, mielestäni. Elokuvan leikkaukset ovat vinhoja, nopeita, joten pitää olla silmä tarkkana kun juoni poukkoilee ja kelailee. Myönnän, että oli vaikea pysyä kärryillä.
Ennen kuin mysteeri alkaa selvitä, Al Pacinon esittämä kuohkeahiuksinen Rooster näytetään vain lähinnä työtehtävissä. DeNiron Turkilla on sentään mielenkiinnon kohteita työn ulkopuolellakin: hän harrastaa jonkin sortin seksiä naispuolisen kollegan kanssa, vaikka melko ilottomalta sekin (lähinnä kulman takaa filmattu) puuhastelu vaikuttaa. Kummallakaan miehellä ei ilmeisesti ole perhettä (mutta heillä on toisensa - uh, tavallaan). Kumpaakaan ei näytetä syömässä aamupuuroa, lukemassa päivän lehteä, pesemässä pyykkiä tai tiskaamassa, laittamassa ruokaa, katsomassa televisiota, tapaamassa vanhaa äitiään tai isäänsä, tai ylipäätään ketään sukulaista. Sääli, sillä inhimillistämällä nämä kaverit elokuva olisi saanut lisää syvyyttä, ja nuoremmat katsojat terveemmän miehen mallin.
Olen sitä mieltä, että kun sarjamurhaajan henkilöllisyys lopulta paljastuu ja lopun toimintajakso alkaa, elokuva notkahtaa tasollisesti rajusti alaspäin. Loppunotkahdus.
Elokuvasalista ulos kävellessä tuli jälleen se sama tyhjä tunne, kuin niin usein nykyään samassa tilanteessa. Ajattelen nyt, että poliiseilla - kuten ihmisillä yleensä - on vuorenvarmasti muunlaisiakin murheita kuin äärimmäiset teot. Jos halutaan kertoa poliiseista tai heidän työstään, miksi ei tehdä elokuvia poliisien arjesta, miksi kyseessä pitää aina olla jotakin ihan hirvittävän kauheaa? Uskovatko käsikirjoittajat/tuotantoyhtiöt (entä me elokuvissakävijät?), että sarjamurhaajilla on oikeutettu paikka nyky-elokuvassa, tai -yhteiskunnassa? No, ehkä niin kauan kuin ihmiset ostavat lippuja näytöksiin. Mea culpa - olen syyllinen.
Ehkä olisi aika puhaltaa peli poikki?