Kävin perjantaina elokuvissa katsomassa "Oikeuden kasvot" (Righteous Kill, 2008), pääosissa Robert DeNiro ja Al Pacino. Elokuva kiinnosti siksi, että siinä esiintyvät DeNiro ja Pacino, sarjamurhaajateeman koen kategorisesti vastenmieliseksi.

Veteraaninäyttelijät esittävät poliiseja, jotka jahtaavat sarjamurhaajaa (kuinkas muutenkaan), jonka lopulta arvellaan olevan eläköitynyt tai peräti samassa piirissä työskentelevä virkaveli. Mutta kuka?

Heti elokuvan alussa ryhdytään katsomaan videonauhaa, jossa DeNiron esittämä Turk tunnustaa olevansa edellä mainittu sarjamurhaaja, ja hän kertookin auliisti, joskin hiukan konemaisesti tarkempia tietoja murhista. Jokaisesta murhaajan ja murhattavan oletetusta kohtaamisesta näytetään jotakin. Aivan hirveätä, kauhuleffamaista teurastusta ei harrasteta, mutta kovin kapeaa on tällainen kerronta kokonaisuutena, mielestäni. Elokuvan leikkaukset ovat vinhoja, nopeita, joten pitää olla silmä tarkkana kun juoni poukkoilee ja kelailee. Myönnän, että oli vaikea pysyä kärryillä.

Ennen kuin mysteeri alkaa selvitä, Al Pacinon esittämä kuohkeahiuksinen Rooster näytetään vain lähinnä työtehtävissä. DeNiron Turkilla on sentään mielenkiinnon kohteita työn ulkopuolellakin: hän harrastaa jonkin sortin seksiä naispuolisen kollegan kanssa, vaikka melko ilottomalta sekin (lähinnä kulman takaa filmattu) puuhastelu vaikuttaa. Kummallakaan miehellä ei ilmeisesti ole perhettä (mutta heillä on toisensa - uh, tavallaan). Kumpaakaan ei näytetä syömässä aamupuuroa, lukemassa päivän lehteä, pesemässä pyykkiä tai tiskaamassa, laittamassa ruokaa, katsomassa televisiota, tapaamassa vanhaa äitiään tai isäänsä, tai ylipäätään ketään sukulaista. Sääli, sillä inhimillistämällä nämä kaverit elokuva olisi saanut lisää syvyyttä, ja nuoremmat katsojat terveemmän miehen mallin.

Olen sitä mieltä, että kun sarjamurhaajan henkilöllisyys lopulta paljastuu ja lopun toimintajakso alkaa, elokuva notkahtaa tasollisesti rajusti alaspäin. Loppunotkahdus.

Elokuvasalista ulos kävellessä tuli jälleen se sama tyhjä tunne, kuin niin usein nykyään samassa tilanteessa. Ajattelen nyt, että poliiseilla - kuten ihmisillä yleensä - on vuorenvarmasti muunlaisiakin murheita kuin äärimmäiset teot. Jos halutaan kertoa poliiseista tai heidän työstään, miksi ei tehdä elokuvia poliisien arjesta, miksi kyseessä pitää aina olla jotakin ihan hirvittävän kauheaa? Uskovatko käsikirjoittajat/tuotantoyhtiöt (entä me elokuvissakävijät?), että sarjamurhaajilla on oikeutettu paikka nyky-elokuvassa, tai -yhteiskunnassa? No, ehkä niin kauan kuin ihmiset ostavat lippuja näytöksiin. Mea culpa - olen syyllinen.

Ehkä olisi aika puhaltaa peli poikki?